EliseTykkyläinen Arjen ajatuksia

Pykälästä käytäntöön

Ilkka Kanerva näytti jo valmiiksi murtuneelta, kun vuorossa ollut toimittaja kehotti minua kuvaamaan häntä. Tein työtä käskettyä  ̶  olinhan erään tuotantoyhtiön kuvausvuorossa tuona päivänä hovioikeudessa, kun Kanerva oli hakeutumassa eroon niskassaan olevista lahjussyytteistä. Kanerva kyhjötti selkä kumarassa ja kädet ristittynä leuan alle. Ilme oli lannistunut ja tuntui viestittävän, ettei toivoa enää ollut.
Jälkikäteen mietin tilannetta. Meillähän oli jo riittävästi kuvaa. Muut kuvaajat puuhailivat jo editoinnin parissa tai istuivat kahvilla. Olivat Kanervan syytteet tai teot sitten mitä tahansa, hän näytti kuitenkin sillä hetkellä siltä, että oli moraalini vastaista kärkkyä kamera olalla hänen vierellään.
Eikö Kanervan tuomitseminen ollut tuomarin asia? Mitä journalistista perustetta oli mainostaa hänen tilannettaan sen enempää, kuin mitä katsoja tarvitsi? 

Journalistin ohjeiden pykälän viisi mukaan ”journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.” Mielestäni tämä koskettaa myös kuvaajia. Keneltäkään ei voi edellyttää paparazzimaista toimintaa, jossa kohdehenkilöä nöyryytetään tai asetetaan tarpeettoman kiusalliseen tilanteeseen.

Toimitukselliseen työhön perehtyessäni vanhempi kollega opasti minua kerran ja kertoi havainnollistavana esimerkkinä eräästä konferenssista, jossa kaikille osallistujille oli sanottu, että heidän siihen astiset haastattelukysymyksensä olivat olleet vääriä. Heitä opastettiin tielle, jolla yhdysvaltalainen toimittaja oli saanut jonkin merkittävän henkilön haastattelussa tunnustamaan pettäneensä puolisoaan. Tämä oli kuulemma hieno saavutus, johon päästiin juuri oikeanlaisilla kysymyksillä. Tunnustettu aviorikos.
Mietin pitkään kyseistä tapahtumaa. Mikä tässä oli journalismin riemuvoittoa? Sekö, että kyseisen poliitikon yksityiselämällä oli retosteltu? Sekö, että häntä syyllistettiin sanoilla ”aviorikkoja”? Mitä loppujen lopuksi kenenkään poliitikon avioelämästä kertominen hyödyttää yhteiskuntaa?

Eräs toinen tapaus, jota myös jäin jälkikäteen miettimään, sattui tehdessäni juttua lapsettomuushoidoista. Aihe jo sinänsä oli arka ja olin menossa paljon kärsineen naisen kotiin haastattelua tekemään. Ohjaava kollegani kertoi minulle, että tällä haastattelulla tulisi tavoitella tunnelmaa ja liikuttavuutta juttuun ja olisi ehkäpä hyvä saada jopa kyynel vierähtämään naisen poskelle.
Kyyneleitä ei vuodatettu, mutta pohdiskeltavaa jäi tästäkin. Hänen tunteillaanko pröystäily olisi tehnyt jutusta hyvän? Minä en halunnut saada häntä itkemään, vaan kertomaan sen, mitä hän ajatteli siitä, että linjaukset kunnallisissa sairaaloissa tehtävistä lapsettomuushoidoista olivat toisistaan poikkeavia eri alueilla.

Journalismin tehtävä on palvella yhteiskuntaa tuomalla totuuksia julki ja levittämällä olennaista tietoutta, mutta ei nöyryyttää ketään, eikä saattaa ketään huonompaan valoon, kuin mitä totuuden kertominen edellyttää.

Jokainen journalistista työtä tekevä -  niin toimittaja, kuin kuvaaja-leikkaajakin - voi pohtia, mitä tuo pykälä viisi merkitsee hänelle itselleen. Mitä on etiikka toimituksissa ja kentällä? Millaisissa tilanteissa mennään jo liian pitkälle tai ammatin edellyttämien tehtävien ohi? Toisinaan olisi oikea hetki sanoa: ”Tämä on henkilökohtaisen ammattietiikkani vastaista.”

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat